Pitääkö introvertit jättää rauhaan vai hyötyvätkö hekin improvisaatiosta? Osa 1

01.12.2015, Satu

”Turha yrittää olla niin nokkela ja omaperäinen, turha odottaa, että keksit vielä jotain fiksumpaa, aloita siitä, mikä on ilmeistä, älä yritä pysyä turvassa.. Vaikutu! Muutu!

(Keith Johnstone)

 

Koulutan pedagogiikkaan liittyviä aiheita eri kouluasteilla, erityisesti yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Usein osanottajaryhmissä on mukana henkilöitä, jotka jo lähtökohtaisesti vierastavat kaikkea, mikä viittaa toiminnallisuuteen, erityisesti improvisaatiota. Myös sosiaalisessa mediassa kiertävät ”jättäkää introvertit rauhaan” -kommentoinnit, joissa hyvin voimallisesti ja lähes vihapuheella torjutaan kaikenlainen toiminnallisuus ja improvisaatio raivostuttavana ihmisen nolostuttamisena. Ja onhan asialla puolensa, kun niin monissa firmojen juhlissa improvisaatiota käytetään siten, että saadaan aikaan lähinnä noloja tilanteita. Improvisaatio-ohjelmissa, joita esim. televisiossa tarjoillaan, improvisaatio perustuu hyvin usein yleisön kosiskeluun ja pikkutuhmuuksiin, mikä ei ainakaan minua jaksa kauaa naurattaa. Joskus myös opettajan into uusiin menetelmiin ohittaa opetuksen tavoitteen.

Itse olen pikemminkin introvertti kuin ekstrovertti, mutta olen sitä mieltä, että draamaa pitäisi käyttää yhtenä lähestymistapana kaikilla kouluasteilla. En hylkäisi muita menetelmiä, en luentoakaan, mutta vuorovaikutustaitoja, itsetuntemusta, spontaaniutta ja luovuutta oppii parhaiten draaman ja erityisesti improvisaation avulla. Improvisaatiota kehittänyt Keith Johnstone piti ohjenuoranaan sen kertomista omille opiskelijoilleen, että spontaaniutta ja luovuutta oppiakseen heidän ei pidä kontrolloida tulevaisuutta tai yrittää onnistua, vaan tyhjentää päänsä ja antaa mennä. Periaatehan kuulostaa kovin helpolta, mutta aikuiselle ja kontrollointiin tottuneelle ihmiselle suunnittelematon ja spontaani toiminta on vaikeaa. Olen huomannut, että draaman lajeista improvisaatio on tästä syystä vaikein ja edellyttää erityistä turvallisuutta. Monissa muissa draaman genreissä on ainakin joitakin vihjeitä, esim. kehyskertomus, pohjateksti tai muuta tukena ja turvana, mutta improvisaatiossa ei ole muuta kuin se, mitä edellä on kuultu tai koettu. Olen itsekin kuullut aikuisten ja sivistyneiden ihmisten kertovan, ettei heillä ole mielikuvitusta ja että he ovat lapsuudessaan leikkineet tarpeeksi.

Koulutan myös työyhteisöjä, yhteisödynamiikasta osallistaviin yhteistyökäytäntöihin, joissa dialogi on keskiössä. Hyvin usein työpaikan kokouksiin tullaan ja perustetaan oma konttori, jossa puuhastellaan omien mobiililaitteiden kanssa omia työasioita. Yhteisessä keskustelussa jokaisella on oma puheenvuoronsa mietittynä ja se huulilla odotetaan hetkeä, jolloin sen voi päästää suustaan. Toisia ei keskitytä kuuntelemaan eikä tartuta heidän puheenvuoroihinsa, ei ainakaan hyväksyvästi ja sitoen oma kommentti edelliseen puheenvuoroon. Roolien muodostus alkaa uudessa ryhmässä välittömästi ja työpaikkojen vakiintuneissa ryhmissä roolit ovat jo niin tiukassa, että yleisen keskustelun avulla saada harvoin esille luovia ja spontaaneita ajatuksia. Improvisaatio voisi tällöin olla tehokas keino sekoittaa pakkaa ja lisätä luovuutta. Jokaisella ihmisellä on valtava roolipotentiaali, vaikka selviytymisstrategioina olemmekin kehittäneet tiettyjä rooleja, joihin turvaudumme etenkin epävarmuuden hetkinä. Roolithan määritellään aina vuorovaikutuksessa ryhmän kanssa, eikä meille aina jää suosikkirooliamme, sillä joku muu on halunnut sitä vielä voimakkaammin. Roolivalikoimaa voi siis laajentaa ja siihenkin improvisaatio antaa hyviä eväitä. Samalla opimme lisää itsestämme ja muista.