Blogi
Työnohjaaja tulevaisuuden tekijänä
07.01.2016, Satu
Pirkanmaan työnohjaajien viimeisessä vuoden 2015 alueillassa oli aiheena Työnohjaaja tulevaisuuden muutoksiin sopeutujana ja/vai tulevaisuuden tekijänä. Tilaisuudessa pohdimme ryhmätöinä tulevaisuuden työelämän skenaarioita ja työnohjaajan mahdollisuuksia toimia tulevaisuuden tekijänä.
Pienryhmässämme katsoimme, että työnohjauksen suurimmat haasteet liittyvät tällä hetkellä siihen, että työnohjausryhmien toiminta työyhteisöissä ei ole riittävässä yhteydessä organisaation toiminnan kehittämiseen. Johtaja ja johtoryhmät tekevät kehittämistyötä toisaalla ja työnohjaus pyrkii kehittämistyöhön aivan toisaalla. Kuitenkin työnohjauksenkin täytyisi tukea johtamista ja organisaation kokonaiskehittymistä. Työnohjaajalla on näkemystä, herkkyyttä ja taitoa ohjata organisaation yhteisödynaamista tarkastelua, mikä on olennaisen tärkeää kaikessa muutostyöskentelyssä. Ihmetyttää, miksei tätä resurssia käytetä maksimaalisesti hyväksi, kun organisaatio kuitenkin odottaa saavansa hyötyä kaikelta kehittämistyötä, myös työnohjaukselta. Onhan toki positiivisia poikkeuksiakin, ja monet meistäkin olivat toiminet onnistuneesti organisaation kokonaiskehittämisessä. Työnohjaajan osaamista voisi hyödyntää vielä enemmän.
Organisaatioiden tarve ja toimintakulttuurin muutos edellyttävät työnohjauksen linkittymistä organisaation ydinprosessien kehittämiseen. Työnohjaaja voi toimia johdon sparraajana ja tukijana ja tehdä sen näkyväksi. Hyvin usein työyhteisötyönohjauksissa, joissa esimies ei ole säännöllisesti mukana, halutaan jäädä arvostelemaan esimiestä sekä toiminnan kehittämisen suuntaa. Johdon työnohjauksissa taas jäädään huokailemaan työntekijöiden muutosvastarinta. Takanapäin arvostelu ei kuitenkaan johda mihinkään. Korkeintaan se voi toimia kertaluonteisena tunteiden tuuletusfoorumina, joka sen jälkeen lopetetaan ja keskitytään niihin asioihin, jotka vievät yhteisöllisyyttä ja toimintakulttuuria eteenpäin rakentavalla tavalla. Kritiikkiä ei tarvitse laimentaa eikä tunteita vaimentaa, vaan palaute muokataan toimintaehdotuksiksi ja tarkastellaan sitä, mitä jokainen voi itse tehdä tilanteen saamiseksi paremmaksi.
Tämä edellyttää jatkuvaa arviointia. Liian usein työnohjausprosessin arviointi toteutetaan vasta lopuksi, jolloin se ei hyödytä organisaatiota mitenkään. Arvioinnin tulisikin olla säännöllistä ja palautteen jatkuvaa. Tarkastellaan yhdessä työyhteisötaitoja ja sitä, millaista tukea niihin halutaan. Jokaiselle annetaan oikeus omiin tunteisiin ja tuetaan niiden positiivista tarkastelua. Työnohjaaja työskentelee aktiivisesti tilaajan kanssa ja tukee esimiestä jaetussa johtajuudessa ja prosessin omistajuudessa. Hän kannustaa esimiestä osallistumaan aktiivisesti työyhteisötyönohjaukseen, jotta siitä saatava hyöty on mahdollista maksimoida.
Viimeisimmässä Osviitta-lehdessä (4/2015) oli teemana identiteettityö ja ammatillisen identiteetin muutokset. Miten työnohjauksessa voidaan tukea muuttuvia identiteettejä ja laatua työelämässä, jossa tuottavuuden tehostamista pidetään väistämättömänä? Olennaista on se, että me työnohjaajat kykenemme tukemaan yhteisöllistä muutostyötä, jossa kaikki osallistuvat organisaation kehittämiseen. Organisaation strategisen kehittämisen tulisi olla tiukasti sidoksissa arjen työkäytänteisiin, joissa kaikki työntekijät ovat ammatillisia toimijoita. Näin myös työnohjaus voi toimia keskeisenä kehittämisfoorumina, jossa annetaan ääni muutoshuolelle ja tunteille, myös riittämättömyyden ja vajavaisuuden kokemuksille. Työntekijöillä, myös esimiehinä toimivilla, olisi foorumi kysyä, kuka minä olen työyhteisössäni ja miten ammatillinen identiteettini muuttuu muutosten myötä. Työnohjaaja ohjaa prosessia, on sen kesto sitten kaksi vuotta tai kuusi tapaamista, ja varmistaa, että kaikki tulevat kuulluiksi.
Hyötyvätkö intovertitkin improvisaatiosta? Osa 2
01.12.2015, Satu
Miksi improvisaatiota on tärkeää opettaa?
Draamakasvatusta on yritetty saada koulujen opetussuunnitelmaan siitä syystä, että draaman avulla oppii tehokkaimmin sosiaalisia valmiuksia ja vuorovaikutustaitoja sekä empatiakykyä. Kyky empatiaan ja dialogisuuteen on ihmiselle kaikkein vaikein oppimisen laji, emmekä voi koskaan sanoa oppineemme sitä kylliksi. Esim. Aamulehdessä oli 27.9.2015 artikkeli varusmiesten kunnosta, jossa todettiin, että fyysinen ja psyykkinen kunto ovat molemmat kohdallaan, vaikka vaihtelua sen sisällä on paljon. Samassa artikkelissa todettiin kuitenkin huolestuneena se, että varusmiesten sosiaaliset taidot ovat hukassa. Samasta ongelmasta on tullut viestejä myös koulumaailman puolelta. Tähän puutteeseen antaisi draamasta ja improvisaatiosta oppiminen hyvät eväät.
Jokaisella kouluasteella, myös yliopistoissa, korostetaan sitä, että substanssiasiantuntemuksen lisäksi tulisi opiskelijoille tarjota foorumi oppia geneerisiä eli yleisiä työelämätaitoja, joista tärkeimpänä pidetään ryhmätyö- ja vuorovaikutustaitoja. Näitä olisi helppoa lisätä opetukseen monipuolistamalla opetusmenetelmiä ja suosimalla draamallisia lähestymistapoja ja improvisaatiota, joita voi soveltaa lähes kaikkiin oppiaineisiin, etenkin integroituihin kokonaisuuksiin.
Improvisaatiolle on tyypillistä spontaanisuus ja ennakkosuunnittelun puuttuminen. Ne pakottavat osallistujat kuuntelemaan ja reagoimaan toisten tekemiin tarjoumiin. Sisältöjä, tunteita ja mielenliikkeitä ei rajoiteta, vaikka toimitaankin tiettyjen sääntöjen rajoissa ja ohjaamina. Improvisaatio pohjautuu ihmiskäsitykseen, jossa ihminen on avoin oppimaan, joustava sekä valmis heittäytymään ja nauramaan itselleen. Improvisaation avulla ihminen pääsee tässä ja nyt -hetkeen, läsnäolevaksi, mikä mahdollistaa dialogisen yhteyden muihin ihmisiin sekä spontaanisuuden ja luovuuden.
Henkilökemiahan on vain ihmisten välistä erilaisuutta, jota pitäisi pystyä hyväksymään ja ymmärtämään. Ihminen ei ole koskaan valmis, ja vuorovaikutustaitojen kehittämistä voi jatkaa koko elämän ajan. Sujuva ja rakentava vuorovaikutustilanne vaatii kuitenkin toisen kuuntelua ja rohkeutta olla avoin. Kaikki improvisaatioharjoitukset tapahtuvat irti arjen rooleista ja tilanteista, fiktion maailmassa, jossa on turvallista harjoitella arkielämän vuorovaikutustaitoja. Ilmaisun taitojen harjoittaminen ja omasta ilmaisustaan, myös tahattomasta, tietoiseksi tuleminen parantavat mahdollisuuksia tarkoituksen ja ilmaisun yhdenmukaistamiseen ja sitä kautta väärinkäsitysten ja konfliktien välttämiseen. Viestin lähettäjällä kun on vastuu siitä, miten hän tulee ymmärretyksi oikein.
Improvisaatiossa on siis kyse statusilmaisuista. Status, kuten roolikin, on vain suhteessa toisiin ihmisiin. Valtaa on mahdollista käyttää myös tasa-arvon ja yhteisöllisyyden välineenä osanottajien vuorotellessa tilan antamisen ja ottamisen välillä, jolloin valta saa uudenlaisen merkityksen. Voimauttaminen (empowerment) taas tarkoittaa sitä, että antaa toiselle valta-aseman vaikuttumalla ja vähentämällä omaa vaikuttamistaan.
Asioiden ja toiminnan suunnitteleminen etukäteen aiheuttaa sen, että ihmiset eivät ole aktiivisesti läsnä tässä ja nyt -hetkessä ja heiltä jää huomaamatta osa vastapuolen tekemistä tarjoumista. Jokainen ihminen kyselee jokaisessa viiteryhmässään, olenko hyväksytty ja arvostettu, ja haluaa vaikutusvaltaa ryhmän toimintaan. Siihen, miten me saamme hyväksyntää ja vaikutusvaltaa oikeasti, olisi keino ansaita se osoittamalla ensin hyväksyntää ryhmälle ja sen tarjoumille.
Samoin kuin ihmisellä on valtava roolivalikoima, voi hän vaihtaa myös statusilmaisuaan sujuvasti korkeasta matalaan. Yksilön tavallisesti ja useimmiten käyttämää statusilmaisua kuvataan mukavuusalueeksi. Ilmaisun mukavuusalueella tarkoitetaan niitä asentoja, liikkeitä, eleitä, äänteitä ja ilmeitä, joita kukin käyttää eri tilanteissa ja vaihtuvissa rooleissa. Mukavuusalueella status tuntuu helpolta ja aidolta ja olo on turvallinen. Ilmaisun rajoittaminen oman mukavuusalueen sisälle auttaa säilyttämään tunteen omasta erillisyydestä, erityisyydestä ja turvallisuudesta. Mukavuusalueen ulkopuolinen ilmaisu tuntuu vieraalta, oudolta ja hämmentävältä, sillä ihmisellä ei ole varmuutta siitä, millaisen vastaanoton hänen ilmaisunsa saa, ja turvallisuuden tunne katoaa. Mukavuusalue voidaan kuitenkin nähdä myös muuttuvana ja joustavana ilmiönä, jota voidaan harjoittaa ja laajentaa. Sen avulla ihmisen vuorovaikutustaidot paranevat ja ilmaisu laajenee.
Miten improvisaatiota tulee opettaa?
Draamallisten ja improvisaatiomenetelmien käyttämisessä täytyy joskus edetä hitaasti ja yrittää saada ryhmään riittävä luottamuksellisuus ja turvallisuus. Pyrin myös korostamaan opettajan toimintaa ryhmän ohjaajana ja siinä kaksoistavoitteen täyttymisen merkitystä. Ryhmän ohjaajan täytyy huolehtia sekä ryhmän koheesiosta että tavoitteesta, jotka molemmat edellyttävät toisiaan. Ainahan improvisaationkaan ei tarvitse olla hauskaa, sillä sen tehtävänä on laajentaa ilmaisualuetta ja auttaa astumaan epämukavuusalueelle, mikä edellyttää vetäjältä kykyä tuottaa turvallinen ilmapiiri ryhmään. Opettajalle on tärkeää se, ettei fokus ole hänessä itsessään, vaan opiskelijoiden oppimisessa. Samalla tavalla voi opettajana auttaa opiskelijoita näkemään muut ja muuttumaan. Ihmisen kehityksessä ovat liittyminen toisiin ja autonomisuus molemmat läsnä, usein vieläpä samaan aikaan. Samoin ryhmä kehittyy liittymisen ja erillisyyspyrkimysten kautta.
Myös työskentelysopimus eli yhteiset pelisäännöt, osanottajien riittävä tutustuminen, ohjaajan mukana oleminen ja esimerkit sekä muista ryhmän rajoista huolehtiminen tuottavat improvisaation edellyttämää turvallisuutta ja hyväksyntää, jossa spontaani heittäytyminen ja epämukavuusalueelle siirtyminen mahdollistuvat. Tekemisiä ei mitenkään arvioida, vaan jokainen tekee ja astuu rooliin omalla tavallaan. Oppimisessahan tarvitaan kahta osa-aluetta, eläytymistä ja etäisyyden ottamista ja nämä kaksi eivät voi olla samaan aikaan läsnä. Erityisesti opettajien täytyy harjoitella heittäytymistä.
Opettajan tulee osata perustella jokaisen harjoituksen kohdalla, miksi sen ohjaa ja mitä sen avulla on tarkoitus saavuttaa. Mitään ei tule tehdä vain sen vuoksi, että se on hauskaa tai että se toimii kevennyksenä oikean opettamisen lomassa. Draamallisessa työskentelyssä opettaja huolehtii siitä, että jokaisella on roolinsuoja ja korostaa, että kukaan ei saa yrittää parastaan, sillä roolihenkilö on osaamattomampi ja kokemattomampi kuin sinä olet, koska siitä me saamme materiaalia. Täydellisyys ei kiinnosta ketään. Kokeillaan ja katsotaan, mitä syntyy.
Opettaja ei nosta virheitä esiin, vaan kannustaa ja sitten mennään eteenpäin. Ohjeistan myös muita pidättäytymään esitysten arvioinnista periaatteella ei kehuja, ei haukkuja. Improvisaatiossa ei myöskään lähdetä pohtimaan koetulle ja jo tehdylle vaihtoehtoista ja mahdollisesti spontaanimpaa skenaariota. Opettaja huolehtii siitä, että kaikki esille nousseet asiat tulevat käsitellyiksi, eikä mitään lakaista maton alle arkaluonteisuuden tai hankaluuden vuoksi. Puhumattomat asiat tuottavat ryhmään salaisuuksia, jotka usein nousevat merkityksellisimmiksi ja ryhmädynamiikkaan eniten vaikuttaviksi asioiksi.
Pitääkö introvertit jättää rauhaan vai hyötyvätkö hekin improvisaatiosta? Osa 1
01.12.2015, Satu
”Turha yrittää olla niin nokkela ja omaperäinen, turha odottaa, että keksit vielä jotain fiksumpaa, aloita siitä, mikä on ilmeistä, älä yritä pysyä turvassa.. Vaikutu! Muutu!
(Keith Johnstone)
Koulutan pedagogiikkaan liittyviä aiheita eri kouluasteilla, erityisesti yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Usein osanottajaryhmissä on mukana henkilöitä, jotka jo lähtökohtaisesti vierastavat kaikkea, mikä viittaa toiminnallisuuteen, erityisesti improvisaatiota. Myös sosiaalisessa mediassa kiertävät ”jättäkää introvertit rauhaan” -kommentoinnit, joissa hyvin voimallisesti ja lähes vihapuheella torjutaan kaikenlainen toiminnallisuus ja improvisaatio raivostuttavana ihmisen nolostuttamisena. Ja onhan asialla puolensa, kun niin monissa firmojen juhlissa improvisaatiota käytetään siten, että saadaan aikaan lähinnä noloja tilanteita. Improvisaatio-ohjelmissa, joita esim. televisiossa tarjoillaan, improvisaatio perustuu hyvin usein yleisön kosiskeluun ja pikkutuhmuuksiin, mikä ei ainakaan minua jaksa kauaa naurattaa. Joskus myös opettajan into uusiin menetelmiin ohittaa opetuksen tavoitteen.
Itse olen pikemminkin introvertti kuin ekstrovertti, mutta olen sitä mieltä, että draamaa pitäisi käyttää yhtenä lähestymistapana kaikilla kouluasteilla. En hylkäisi muita menetelmiä, en luentoakaan, mutta vuorovaikutustaitoja, itsetuntemusta, spontaaniutta ja luovuutta oppii parhaiten draaman ja erityisesti improvisaation avulla. Improvisaatiota kehittänyt Keith Johnstone piti ohjenuoranaan sen kertomista omille opiskelijoilleen, että spontaaniutta ja luovuutta oppiakseen heidän ei pidä kontrolloida tulevaisuutta tai yrittää onnistua, vaan tyhjentää päänsä ja antaa mennä. Periaatehan kuulostaa kovin helpolta, mutta aikuiselle ja kontrollointiin tottuneelle ihmiselle suunnittelematon ja spontaani toiminta on vaikeaa. Olen huomannut, että draaman lajeista improvisaatio on tästä syystä vaikein ja edellyttää erityistä turvallisuutta. Monissa muissa draaman genreissä on ainakin joitakin vihjeitä, esim. kehyskertomus, pohjateksti tai muuta tukena ja turvana, mutta improvisaatiossa ei ole muuta kuin se, mitä edellä on kuultu tai koettu. Olen itsekin kuullut aikuisten ja sivistyneiden ihmisten kertovan, ettei heillä ole mielikuvitusta ja että he ovat lapsuudessaan leikkineet tarpeeksi.
Koulutan myös työyhteisöjä, yhteisödynamiikasta osallistaviin yhteistyökäytäntöihin, joissa dialogi on keskiössä. Hyvin usein työpaikan kokouksiin tullaan ja perustetaan oma konttori, jossa puuhastellaan omien mobiililaitteiden kanssa omia työasioita. Yhteisessä keskustelussa jokaisella on oma puheenvuoronsa mietittynä ja se huulilla odotetaan hetkeä, jolloin sen voi päästää suustaan. Toisia ei keskitytä kuuntelemaan eikä tartuta heidän puheenvuoroihinsa, ei ainakaan hyväksyvästi ja sitoen oma kommentti edelliseen puheenvuoroon. Roolien muodostus alkaa uudessa ryhmässä välittömästi ja työpaikkojen vakiintuneissa ryhmissä roolit ovat jo niin tiukassa, että yleisen keskustelun avulla saada harvoin esille luovia ja spontaaneita ajatuksia. Improvisaatio voisi tällöin olla tehokas keino sekoittaa pakkaa ja lisätä luovuutta. Jokaisella ihmisellä on valtava roolipotentiaali, vaikka selviytymisstrategioina olemmekin kehittäneet tiettyjä rooleja, joihin turvaudumme etenkin epävarmuuden hetkinä. Roolithan määritellään aina vuorovaikutuksessa ryhmän kanssa, eikä meille aina jää suosikkirooliamme, sillä joku muu on halunnut sitä vielä voimakkaammin. Roolivalikoimaa voi siis laajentaa ja siihenkin improvisaatio antaa hyviä eväitä. Samalla opimme lisää itsestämme ja muista.
Dialogi työnohjauksessa
29.10.2015, Satu
”Totuus ei synny yhden ihmisen päässä. Se syntyy totuutta yhdessä etsivien ihmisten välillä, yhteisessä dialogissa.”
(Mihail Bahtin 1895-1975)
Nykyisessä taloustilanteessa, kiihtyvässä muutoksessa ja kiireessä kuulee usein, että ihmiset eivät enää kohtaa. Keskinäinen jakamisen ja yhteisen ideoinnin kulttuuri ja foorumit ovat vähentyneet. Ja vaikka yhteisöllisyyden nimiin vannotaan, se karsiutuu kaiken aikaan työpaikoilta. Miten me saamme tuotettua työpaikoille aidon dialogin?
Dialogi on vuoropuhelua, joissa osapuolilla on oma äänensä. Dialogissa ei tarvitse hakea konsensusta, vaikka siinä pyritään pääsemään lopputulokseen ja tekemään päätöksiä. Dialogissa ei valita puolta, vaan se on vuoropuhelua, jossa on tärkeä keskittyä kuuntelemaan ja kuulemaan toista toisen näkökulmasta, astua toisen mokkasiineihin. Toinen ei ole objekti, vaan dialogissa kaikki ovat samanarvoisia toimijoita. Vaikeaa, eikö totta? Lienee yksi vaikeimpia asioita ihmiselle.
Hyvin usein työnohjauksessakin halutaan pitää kiinni asetelmasta, jossa on uhreja ja syyllisiä. Usein jatkuvat muutokset, perustehtävän epäselvyys, mahdollisesti myös johtamisen ongelmat ja muut rakenteelliset seikat ilmenevät henkilöiden välisinä ristiriitoina. Näiden toivotaan saavan ratkaisunsa, kun ns. hankalat henkilöt siirretään muihin tehtäviin. Usein kuitenkin tällaisen yhteisön dynamiikka tarvitsee syntipukit, jotta tilanne säilyy hallittavana. Kun yksi laitetaan hyllylle, toinen nostetaan tilalle. Tällaisissa työyhteisöissä elää voimakkaita defenssejä ja luottamusta on vaikea saavuttaa.
Jospa työyhteisöä, kuten koko maailmaa katsotaan tilana, jossa ongelmat eivät ole objektiivista todellisuutta, vaan prosessi, johon voidaan vaikuttaa. Tämä on hyvä lähtökohta myös työnohjaukselle. Jokainen työyhteisön jäsen vaikuttaa yhteisödynamiikkaan, joten jokaisen asenteilla ja konkreettisilla teoilla on merkitystä siinä, mihin suuntaan yhteisön dynamiikkaa ja toimintakulttuuria halutaan kuljettaa.
Työnohjauksen alkupuolella on syytä tutkia niitä yhteisön dynaamisia tekijöitä ja normeja, jotka elävät yhteisössä. Nämä on kaivettava esiin sankaritarinoiden, historiallisten tapahtumien, traditioiden ja myyttien takaa. On tärkeää pysähtyä sen äärelle, mistä puhutaan ja erityisesti sen, mistä ei puhuta. Kaapeissa kolistelevat luurangot kaivetaan yhdessä esiin. Vasta tämän jälkeen alkaa rakentua luottamus, mikä on edellytyksenä aidon dialogin syntymiselle. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että kaikkea on mahdollista muuttaa ja hyväksyä se, että muutos vie aikaa.
Työnohjaajalla on tärkeä rooli siinä, miten työnohjaukseen saadaan dialogi aikaiseksi. Jo työnohjaussopimuksen laatimiseksi hänen on selkiytettävä dialogisuuden periaatteet ja kuinka ne voidaan saavuttaa. Työnohjaaja on roolimalli näiden periaatteiden toteutumisessa. Hänen on keskityttävä turvallisen ja luottamuksellisen ilmapiirin rakentamiseen, jossa jokainen tulee kuulluksi tässä ja nyt -hetkessä. Kenenkään kokemusta ja mielipidettä ei työnohjauksessa saa mitätöidä, vaan päinvastoin kaikkien tulisi keskittyä ymmärtämään toista toisen kokemuksista käsin. Työnohjauksessa tulisi olla tilaa myös sisäisen vuoropuhelun sanoittamiselle.
Työnohjauksen taustalla ja aloittamisen syynä ei tarvitse olla ongelmia, ja silti jokainen työntekijä saa työnohjauksesta lisää voimavaroja ja ymmärrystä kehittää työtään. Tosin työnohjaus ei aina ole kivaa, vaan aika ajoin on tärkeää astua epämukavuusalueelle. Sinne ei ketään jätetä, vaan se on uuden oppimisen ja kasvamisen alku.
Pyritään dialogiin
Satu
Yliopisto-opettaja ryhmän ohjaajana
02.12.2014, Satu
Sadun kirjoitus Yliopisto-opettaja ryhmän ohjaajana Vaasan kesäyliopiston blogissa julkaistiin 17.11.2014.